Matkapäiväkirjoja maailman eri kolkista. Mukana tarinoita jo mm. Borneolta, Singaporesta, Berliinistä, Roomasta ja Intiasta. Ja lisää tulee jatkuvalla syötöllä...
Yleensa luotettava oppaamme ja minun (tytti) pekalle tekema matkasormus
Tanaan oli ihan naurettavan tukalan kuuma paiva. Lahdimme hyvissa ajoin aamusta kavelemaan kohti kaupungin uima-allasta, joka sijaitsee noin kolmen kilometrin paassa hostelliltamme. Matka sinne oli todella hiostava, ja perilla huomasimme altaan olevan avoinna 2pm-5pm & 6pm-8.30pm... No, kaannyimme takaisin hermot hiukan kirealla ja paatimme tulla takaisin iltapaivalla. Hmph.
Uima-altaan aukeamista odotellessamme kavimme ostamassa evaita huomista Mulun reissua varten: pahkinoita, rusinoita ja tietysti nuudeleita. Taalla porukka RAKASTAA nuudeleita. Ostimme myos hilloa ja lettutarvikkeet, silla Cetanin aiti oli kutsunut meidat luoksensa syomaan illalla.
Uima-altaan auettua suuntasimme tikkana sinne! Pekka loysi heti yhteisen savelen paikallisten pikkupoikien kanssa intoutuessaan hyppelemaan voltteja veteen, ja pian uima-allas tayttyi parskahdyksista ja riemunkiljahduksista. Talla valin mina pistin merkille olevani ainoa nainen vedessa, altaan reunalla istui kiinalaisnainen markapuvussansa. Tunsin olevani alipukeutunut bikineissani, mutta ei minulle toisaalta tultu valittamaankaan. Jokainen tavallaan, kai.
Illansuussa Cetani tuli hakemaan meidat hostellilta ja ajelimme vahan matkan paahan keskustasta. Han kertoi etta hanelle aiemmin antamamme salmiakkikarkit olivat herattaneet koomisen ristiriitaisia tunteita hanen tyopaikallaan. Perilla meita vastassa oli Cetanin aiti, hyvin ulospain suuntautunut kiinalaisrouva, Cetanin veli ja taman tyttoystava, seka perheen hullunkurinen koira. Heidan kotinsa oli meidan mittapuullamme hassu: pitkulainen (mutta suuri) asunto, matalat huoneet, olohuone oli lattiasta kattoon kaakeloitu, ja keittion yhteydessa oli vessa ja kylpyhuone. Keittiossa meita odotti ruokaa notkuva poyta ja poydan keskella keittolevy jonka paalla oli laakea kattila jossa porisi kuulemma 'Tom Yam'-liemi. Tarjolla oli kaikkea: Kalaa, kalapalloja, jattikatkarapuja, mustekalaa, monia eri sienia, vihanneksia, riisinuudeleita, tofua ja kuivattua kalaa. Porisevaan liemeen alettiin nakella kaikkea mita kukin halusi syoda, annettiin kiehahtaa hetken aikaa ja syotiin (tikuilla ja lusikalla, luonnollisesti). Ja voi etta, parasta ruokaa koko tahanastisen reissumme aikana! Vesi herahtaa kielelle kun vain mietinkin sita. Nam! Cetanin aidin tarjoama olut viilensi mukavasti sopan pienta tulisuutta. Jalkiruoaksi oli paikallisia hedelmia ja vahan myohemmin minun paistamiani LETTUJA. Kansainvalisia kun ollaan, tein letut malesialaisiin jauhoihin, australialaiseen maitoon ja paikallisiin ankanmuniin. Ne ankanmunat taisivat olla se taikasana, silla letuista tuli herkullisia (vaikka itse sanonkin) ja ne tekivat nopeasti kauppansa. Viihdytimme perhetta letunheittotaidoillani, naytimme kuvia Suomesta, Freddiesta ja haistamme (naytin kuulemma Barbie-nukelta), ja pitkan illan paatteeksi Cetanin aiti lahjoitti minulle omatekemansa perinnekaulakorun joka on tehty paikallisen hedelman siemenista. Sain muuten myos satay-kastikkeen ohjeen, toivottavasti muistan sen viela kotiin palattuani.
Herkkusoppaa Cetanin luona
Vauhdikas letunkaantaja!
Thanks for all, Cetani! :)
Olipa mukava ilta! Nyt pakkailua ja huomenna Muluun.
Tuossa on kaksi variaatiota niista monista uusista nimistani, jotka Wo Jia Lodgen mukava henkilokunta meidan kuitteihimme kirjoitti. Hehe.
Tanaan suuntasimme Matang Wildlife Centreen. Se on eraanlainen elainten kuntoutuskeskus, sinne on pelastettu vangittuja "lemmikki"elaimia, laittomia elainkaupan uhreja ja vakivaltaa kokeneita villielaimia. Jotkut yksilot kuntoutuvat taysin, osa jaa kuulemma semi-kesyiksi ja palaavat moikkaamaan silloin talloin puiston alueille.
Lahdimme aamuvarhain bussilla, varmistettuamme ensin kuskilta etta meneehan kyseinen bussi sinne asti. Tykkaan matkustaa busseilla taalla, matkan varrella nakyy aina hienoja maisemia ja paikallisia pikkukylia. Bussi jatti meidat maaranpaallemme, mutta astuttuamme ulos, huomasimme olevamme n. 15 kilometrin paassa todellisesta kohteestamme (myohemmin saimme tietaa etta bussi ei oikeasti koskaan ollut menossakaan perille asti). No, saimme liftaamalla kyydin paikalliselta opiskelijalta vahan matkan paahan, josta jatkoimme jalan. Tormasimme sattumalta samaan bussikuskiin joka meidat oli sinne tuonut, han oli viettamassa lounastaukoa ennen kuin suuntaisi takaisin Kuchingiin parin tunnin paasta, ja han lupautui heittamaan meidat pienta korvausta vastaan Matang Wildlife Centerille asti. Saimme siis privaattikyydin kaupungin linja-autolla, hehe.
Kylla se oli ihan elava
Itse puisto vaikutti vahan parhaat paivansa nahneelta, mutta sen asukkaat olivat sitakin hauskempia. Naimme maailman suloisimman gibboni-apinan jonka surumielisen katseen takana nakyi leikkisyytta: se seisoi paallansa, hassutteli ja esiintyi meille kovasti. Nahtiin myos kahta eri lajia hornbill-lintuja, muutamia apinoita, piikkisikoja, sunbear (malaijikarhu?), peuroja, leopardikissan ja kaksi lajia jotain todella laiskaa kissaelainta jotka jaksoivat hadin tuskin liikahtaakaan edes ruoka-aikaan. Monen minuutin kuluttua alkoi tapahtua, mutta todella hitaasti niinkuin huomaatte:
Toinen niista laiskoista kissaelaimista, nimea en muista
Sopoyspalkinnon kuitenkin voittivat orangit. Sanat eivat riita kuvailemaan niita, joten tassa videopatka. Tuo pussi oli niiden aarre!
Eka video kuvattu Pekan kannykalla ja toinen meidan kameralla.
Tuo vanha, risainen sakki oli maailman paras lelu EVER!!!
Pikku-oranki <3
Kaveri chillailee
Alfa-uros, jolle ymmartaakseni on tehty maailmassa laatuaan ensimmainen silmaleikkaus jonka ansiosta se nakee taas, katseli meita suoraan silmiin. Vahan pisti pelottamaan (Pekkaa luonnollisesti ei, se on niin greegah bundolo).
Tuo oli oikeasti aivan massiivisen suuri otus!
Paastaksemme takaisin Kuchingiin meidan oli tilattava minibussi, ja ennen lahtoamme naimme viela karvaisen, kammenenkokoisen myrkkyhamahakin jonka puiston henkilokunta oli kerannyt talteen ja aikoo vapauttaa viidakkoon, kauas heidan tontistaan.
Ai niin, ja Wildlife Centerin tiloja kierrellessamme huomasimme etta siella on kuin onkin vieraillut myos julkkiksia!
Siis it's amazing hei!
Hostellille paastyamme ja makeat paivaunet nukuttuamme, Pekka huomasi kannykkansa hukkuneen. Paniikki. Nyt se hankkimamme paikallinen prepaid-liittyma tuli tarpeeseen -> soitto Matangiin. Puhelin ei olut siella, joten pyysimme viela sen pikkubussin kuljettajan numeron -> soitto hanelle. Kielimuuri tuli valiin, mutta hostellin henkilokunnan ystavallisella avustuksella saimme selvitettya etta kannykka oli kuin olikin tipahtanut Pekan taskusta hanen autoonsa ja etta hakisimme sen tunnin paasta bussipysakilta. Pekka sai siis puhelimensa takaisin ja bussikuski pienen palkkion ja Muumi-karkkeja lapsilleen. Phew!
Illalla kavimme syomassa uuden ystavamme, Cetanin kanssa vahan matkan paassa Kuchingin keskustasta ja mina sain vihdoinkin kunnon tulista ruokaa - niin tulista etta sukat olisivat pyorineet jaloissa, jos siis minulla sukat taalla olisi.
Aurinko paistoi, suojakertoimet oli sivelty iholle, bikinit, pyyhkeet ja juomavedet pakattu. Hostellin mukava poika tilasi Damai Beach Resortille menevan pikkubussin noutamaan meidat kello 10.15 hostellimme edesta. No, kuljetusta ei koskaan tullut, mutta paasimme sentaan 12.15 bussin kyytiin. Matka minibussin kyydissa oli jo sinallansa kokemus, taalla pain kun tiet ovat valilla vahan arveluttavassa kunnossa, mutta selvittiin perille ehjin nahoin (korkeintaan pari mustelmaa takapuolessa).
Kuin suoraan Aurinkomatkojen kuvastosta!
Damai Beach Resortin rantaa
Lonely Planet-matkaoppaamme kertoi meille etukateen Damai Beachin olevan ainoa uimakelpoinen ranta Kuchingin lahistolla, ja etta se on niin paikallisten kuin turistien suosiossa. Ranta on Damai Beah Resort-hotellin vieressa, tai oikeastaan sen yhteydessa. Rannalle on 3 RM paasymaksu (70 senttia) ja hintaan sisaltyy pillimehu (taivaallisen hyvaa lyche-mehua). Maksoimme, vaihdoimme uima-asut, ja totesimme etta laskuveden takia meri on aika kaukana ja etta rannalla liehuvat iloisesti kirkkaanpunaiset liput. Uiminen ehdottomasti kielletty. Tuuli oli todella voimakas ja meri vaahtosi. Onneksi Pekka puhui henkilokunnan kanssa ja meidat paastettiin uimaan hotellin asukkaille tarkoitettuun ulkouima-altaaseen (yleensa ulkopuoliset eivat saa uida siina, mutta allaspojat lupasivat " hyva on, taman kerran" meille tunnin uima-aikaa, "muuten johtaja hermostuu"). Vesi oli ihanaa, aurinko paistoi juuri sopivasti ja tuuli viilensi mukavasti. Aikamme uituamme ja aurinkoa paistateltuamme paatimme lahtea syomaan jotain pienta, silla hostellimme nuori poika oli kertonut meille etta Damai Beachilla on monia kivoja ruokapaikkoja. Olihan niita monia, mutta ne aukeavat vasta illansuussa. Pakon edessa menimme syomaan hotellin ravintolaan josta sai perus-keskinkertaista-hotelliruokaa. Ei siita se enempaa.
Illalla takaisin Kuchingiin paastyamme kiertelimme tapamme mukaan kaupunkia ja paatimme menna syomaan monien kehumaan Top Spot-ravintolakompleksiin. Se sijaitsee korkean rakennuksen katolla ja sen reunat ovat taynna pienia kojuja ja koko suuren tilan keskialue on taynna ruokapoytia. Olimme kayneet siella jo ihan ensimmaisena iltanamme Kuchingissa, mutta silloin minua ahdisti heti paalle kayvat tarjoilijat joska kaikki suosittelevat omaa kojuaan (tai ravintoloitahan ne oikeasti ovat). Tanaan kuitenkin paatimme menna suoraan ravintola numero 6 edustalle, silla monet tapaamamme ihmiset olivat kehuneet sita meille. Pyysimme tarjoilijaa suosittelemaan meille jotain, ja lyhyen harkinnan jalkeen tilasimme pinaattia, jotain jannittavia, pitkulaisia vihreita juttuja (maistui taivaalliselta, liekko olleet jotain valkosipulin versoja?), mustekalarenkaita ja tarjoilijan kovasti suosittelemaa meriahventa thaimaalaiseen tapaan. Kaikki nama, plus suuri kulhollinen riisia joka taallapain maailmaa kuuluu tottakai oleellisena osana ruokailuun, tayttivat ensiksi koko poydan ja sen jalkeen mahamme. Samana paivana meresta nostettu kala oli aivan taivallisen hyvaa ja siita ei jaanyt syomatta kuin silmat, ruodot ja evat. Ajattelin siina syodessani etta tasta perheemme varmasti pitaisivat: puheensorinaa, juoksevia tarjoilijoita, ihania mausteiden tuoksuja ja kaikkea jannittavaa joka puolella. Hauska ja hyvanmakuinen kokemus (eika hintakaan ollut paata huimaava, RM 65). :)
Tanaan paatimme lahtea katsomaan Kuchingin lahella olevia luolia nimelta Fairy Cave ja Wind Cave. Paikalle paasy oli hieman haastavaa - ensin mentiin bussilla Bau-nimiseen kylaan n. tunnin matkan paahan. Bussiasemalla ystavallinen vanha herra tarjosi meille kyytia kohtuuhintaan ja niin lahdettiin kohti ensimmaista luolaa, Fairy Cavea. Mies jutteli iloisesti koko matkan, heitti kiepin Wind Caven kautta (nayttaakseen meille etta tassa on se toinen luola: "Here, Wind Cave. Wind Cave here. This is Wind Cave. Entrance here. There Wind Cave. Entrance. Entrance Wind Cave."). Lopulta paastiin Fairy Caveen iloisten vilkutusten saattelemina ("Fairy Cave here. This is Fairy Cave. Fairy Cave, yes...").
Perilla kiivettiin portaita ylos, pienempia rappusia viela ylemmas, ja nakyma joka sen jalkeen meille aukesi oli henkeasalpaava! Siis hitsi! Tunsin pakottavaa tarvetta soittaa ystavalleni Miialle, silla nakyma oli kuin suoraan Tomb Raider-peleista: jattimainen luola taynna korkeuksiin luikertelevia portaita, tippukivia, kivimuodostelmia ja siella taalla vehreaa kasvillisuutta. Syvemmalla luolassa oli pimeaa kuin... no, luolassa. Onneksi oli otsalamppu mukana, tosin taytyy myontaa etta silti vahan jannitti (Pekkaa kuulemma EI).
Fairy Cave
Fairy Cave ja joku hippi
Aikamme suut auki kuljeksittuamme saimme tarpeeksi Fairy Cavesta ja sisalla vallitsevasta saunan kaltaisesta ilmastosta, suuntasimme kavellen kohti Wind Cavea joka sijaitsee viiden kilometrin paassa. Aikamme talsittuamme kuumuus vei voiton ja paatimme kokeilla liftausta, ja tallakin kertaa onni suosi rohkeaa; auto pysahtyi melkein samoin tein. Paikallinen miesopettaja ja pieni tyttarensa toivat meidat perille Fairy Cavelle, joka oli Wind Caven jalkeen pieni pettymys, tosin hieno sekin. Pilkkopimeaan luolaan oli tehty puiset kavelysillat joita pitkin kuljettiin lepakoiden suhahdellessa silmien editse, ja tippukivien vieressa oli kyltti jossa luki: "Stalactite". Kiitos tiedosta.
Bongaa kiilusilmainen kaveri (Wind Cave)
Luolista tarpeeksi saatuamme lahdimme talsimaan kohti bussipysakkia, jonne ei pitkallisen odotuksen jalkeen koskaan tullut bussia. Onneksi se sama ystavallinen vanha herra hurautti autollansa ohitsemme ja tarjosi taas iloisena kyytia, ja ehdimme juuri sopivasti viimeiseen Kuchingiin lahtevaan bussiin. Taalla pain muuten viimeinen bussi menee yleensa joskus neljan ja kuuden valilla.
Illalla ylitimme viela viereisen Sungai Santubong-nimisen joen romanttisesti pikku paatilla ja kavimme vetamassa paikallisessa hawker centerissa (katukeittiossa) natriumglutamaatti-overit riisin ja nuudelin kera. "Nam."
Tanaan kavimme katselemassa orankeja ja krokotiileja laheisella luonnonsuojelualueella nimelta Semenggoh. Olimme heranneet aamulla jo kuudelta (mieluinen aika Tytille) etta ehtisimme seuraamaan klo 9 ruokintaa. Matka taittui mukavasti bussilla perille asti jonka jalkeen kavelimme orankien luo n. 1,5 km. Ennen orankien tuloa kavimme tsekkaamassa krokotiilit jotka oli sullottu (liian) pieniin hakkeihin. Pelottavia ja kylmia otuksia, mutta myos jollain tapaa kiehtovia.
Lopulta ruokinta alkoi ja orankien ruokintapaikoille aseteltiin hedelmia. Ensin tulivat emo ja poikanen jonka jalkeen myos muutama nuorempi yksilo uskaltautui paikalle herkuttelemaan. Puiston tyontekijat tahdensivat meille etta valokuvia otettaessa salamaa ei MISSAAN NIMESSA saa kayttaa, silla orangit saattavat pelastya ja ahdistua siita. Tama ei kaikille dorkille mennyt jakeluun ja salamavalojen valkyttya aikansa, emo sai tarpeekseen ja lahti lahestymaan meita. Tilanne onneksi rauhoittui nopeasti ja rauhoittunut emo ja poikanen jaivat kavelytielle poseeraamaan ja mutustamaan aamiaistaan.
Yksi vanhempi uros yritti ovelasti menna toiselle ruokapaikalle syomaan omassa rauhassaan, mutta huomatessaan lahella olevat ihmiset se nappasi sylin tayteen banaaneja ja lahti liaania pitkin ruokailemaan puun latvaan. Ahneella on paskanen loppu, sanotaan. Melkein kaikki banaanit tippuivat maahan ja oranki jai puuhun mussuttamaan paria saalittavaa pikkubanaania.
Orankien bongailun jalkeen paatimme kavella viela lyhyen luontoreitin (900 m) jossa saimme ensikosketuksen sademetsaan: kuumaa, kosteaa ja aanekasta. Sirkat, sammakot ja muut monkiaiset pitivat ymparilla semmosta metakkaa etta korviin sattui. Reitti oli suhteellisen helppo mutta se oli ensimmaiseksi kavelyretkeksi mukava. Maantielle paastyamme paatimme kokeilla liftausta, ja saimmekin kyydin TODELLA nopeasti. Kyyti ei kuitenkaan mennyt aivan Kuchingiin asti vaan jaimme ns. 7 mile-alueelle eli taajamaan noin 11 kilometrin paahan kaupungista. Sielta ostimme autonrenkaista tehdyt 'Adidas Kampung' -kumikengat joita moni nettisivu suositteli sademetsiin ja vuoristoihin. Taman jalkeen soimme kiinalaisessa ravintolassa jossa meille jostain syysta naurettiin.
Bussimatkalla satuimme istumaan todella puheliaan herran viereen. Han kyseli meilta kaikenlaista: mista olemme kotoisin, mita kautta lensimme, milla lentoyhtiolla, missa hostellissa olemme yota. Kysyipa myos, tunnemmeko kenties puolalaista miesta nimelta Volfgang, ja kertoi meille etta Puolasta Suomeen lentaa parissa tunnissa. Kas, kylahullu! Mies taisi olla paikallinen kuuluisuus, silla kaikki bussissa istujat loivat meihin saalivia, myotatuntoisia katseita. Tyyppi palpatti koko pitkan matkan aina Kuchingiin asti (kohdisti sanansa Pekalle, niinkuin miehet taalla tekevat) ja bussista ulos paastyamme juoksimme varmuuden vuoksi kulman taakse.
Kylahullun tarjoamat ohjeet
Hyvin ansaittujen paivaunien jalkeen lahdimme tekemaan tuttavuutta paikallisten hawker-kojujen tarjonnan kanssa. Nuudeleita. Nam.
