Sunday, November 20, 2011

SDI Open Water-sukelluskurssi (jonne meidan ei ensin ollut edes tarkoitus menna)

Herasin perjantaiaamuna jo ennen kukonlaulua kun aurinko vasta harkitsi nousua.Jannittaako? Ehei! Minuutteja laskien katselin ikkunasta paikallisten haaraysta ja heratyskellomme soidessa 7.00 olin jo taysin virkea. 8.30 olimme tikkoina Sabah Diversin toimistolla KK:n keskustassa, valmiina aloittamaan sukelluskurssimme. Jee!

Ensimmainen kolmesta paivasta oli intensiivista opiskelua yli-ilmastoidussa luokkahuoneessa. Ohjaajanamme toimi uusi-seelantilainen Neville Kippenberger, ja kanssamme opiskelemassa oli kaksi paikallista miesta, toinen 17-vuotiaan nakoinen 37-vuotias jonka silmat pullistuivat kolminkertaisiksi taman rapikoidessa myohemmin vedessa, ja toinen keski-ikainen, rapakuntoinen mies, jonka keltaiset silmat huusivat maksavaivoista. Neville oli hyva ohjaaja, ammattitaitoinen, karsivallinen (paitsi paikallisten suharien kanssa), luonnostaan hyvin kelluva ja ylta paalta tatuoitu erilaisin elain-, intiaani- ja shamaaniteemoin.

Mina ja Pekka saimme teoriaosuutemme valmiiksi illansuussa kauan ennen paikallisia tovereitamme, jotka tayttivat 'koe'kaavakettamme malesialaisella hartaudella ties kuinka pitkalle iltaan. Lauantaiaamuna koitti ensimmainen sukelluksemme. Sovitimme BCD-liivimme, sukellustietokoneemme, painovyomme, rapylamme ja markapukumme (paikalliset toverimme sahlasivat taysilla), suuntasimme satamaan ja hurautimme pikaveneella Tunku Abdul Rahman-puiston saarille, Sapi-nimisen pikkusaaren edustalle. Varusteet niskaan niinkuin eilen opimme teoriassa, buddy check varmistaaksemme etta laitteet on kytketty oikein, rauhallista hengittelya ja PLUMPS! veneesta takaperin pudottautuminen veteen (backroll). Sydameni hakkasi iloisen kovasti kun otin ensimmaiset henkaykseni veden alla selassa olevasta ilmasailiosta. Mahtavaa! Koko aamupaiva meni harjoitellessa erilaisia perustaitoja rinnankorkuisessa vedessa, ja ensimmaisen session paatteeksi kavaisimme kahdeksan metrin syvyydessa. <3

Lounastauko ja lisaa harjoituksia (talla kertaa noin 6-8 metrin syvyydessa): Maskin putsausta, hengityslaitteen "hukkaamista" , etsimista ja veden alla takaisin suuhun laittamista, ilman loppumis-skenaarioita (aiti ala huoli, ei se oikeasti loppunut), kaverilta ilman pyytamista, kellumisen harjoittelua. Paivan paatteeksi kavaisimme 10 metrissa ja pintaan noustessamme satoi kaatamalla. Ei tosin haitannut silla olimme lilluneet vedessa viimeiset 6-7 tuntia anyway.

Sunnuntaiaamuna olimme toimistolla tuttuun tapaamme tarkasti 8.30. Satamaan, veneeseen, laitteiden tarkastus ja kokoaminen, maskin hammastahnaus (kylla, hammastahnaus. Estaa huuruuntumisen. Huom. pestava pois ennen kayttoa) ja nokka kohti Pulau Gayan lieppeita. Meidat aloittelijat nakattiin saarelle siksi aikaa kun ohjaajamme piti advanced-tason kurssin kahdelle hyvin rikkaan nakoiselle australialaismiehelle. Yli kaksi tuntia odottelua, turhautumista ja paikalliseen tapaan ylimakean kahvin lipittelya, ja puolenpaivan jalkeen paasimme vihdoinkin sukeltamaan (vahan tyhmaa kylla, silla olimme kuitenkin maksaneet taydesta paivasta). Varusteet niskaan ja askel reunan yli, Giant Stride. Laskeutumista ja pintaan nousun harjoittelua, malesialaisten tovereidemme pullistuneita (mies raukka naytti valilla kauhistuneelta) ja keltaisia silmia ja ihan PIRUNMOISTA SAHLAYSTA. Siis hei nyt ihan oikeesti! Onneksi minun ja Pekan opettelu ei siita hirveasti hairiintynyt, mita nyt mina sain muutaman kerran rapylasta paahani ja hermot kirealle.

Lounastauolla Gaya-saarella opettelimme dive logien tayttamista. Lempikohtani oli "Lampotila pinnalla: +31 C" ja "Lampotila pinnan alla +30 C". Paivan toinen sukellus (kurssin neljas) vei meidat syvimmalle tahan asti, 17,5 metriin. Tosin oma rannetietokoneeni naytti 18 metria. Ups. Rannetietokoneen kanssa on mukava sukeltaa, siita nakee reaaliajassa kuinka syvalla on, kauanko on ollut vedessa, veden lampotila ja tietysti, paljonko kello on. Sen kaytto taitaakin olla oleellisin (ja ehka ainoa) ero SDI- ja PADI-kurssien valilla, PADIssa luetaan tiedot sukellustaulukoista eika kayteta tietokonetta.

Sukelluksen jalkeen ajelimme sataman kautta toimistolle pesemaan kamppeemme (malesialaiset saativat taas), taytimme viimeisen sukelluksen tiedot dive logeihimme, joihin saimme hienot leimat, ja vastaanotimme upouudet kiiltavat sukelluslisenssi-korttimme. :)


...Ja enta se vedenalainen maailma? Se josta olen nahnyt unia lapsesta asti ja jonne olen yhta kauan haaveillut paasevani? Travellerit joiden kanssa olemme jutelleet taalla, ovat kysyneet mita pidin sukeltamisesta. Sanon kaikille etta "it's nice", silla en pysty ilmaisemaan sita millaan tarpeeksi kauniilla superlatiivilla. Turkoosi vedenalainen paratiisi, ylapuolella valkehtiva auringonkajo, alapuolella aaltojen tahdissa tanssahteleva valkoinen hiekka, ymparilla kaikenvarisia, -kokoisia, -nakoisia ja -muotoisia kaloja, koralleja ja kasveja.

Naurettavan kaunista. <3

Thursday, November 17, 2011

Paratiisi luonnon helmassa

Sunnuntaina 13.11. lahdimme kohti Kudat-nimista kaupunkia tarkoituksenamme jatkaa sielta Tip of Borneolle. Kyyti Kota Kinabalusta Kudattiin hoitui minibussilla, joilla ei oikeastaan ole mitaan aikataulua vaan ne lahtevat liikkeelle sitten kun ovat taynna (7 matkustajaa). Vahan alle tunnin pakussa istuttuamme auto tayttyi ja paasimme liikkeelle. Matkaa oli 153 kilometria, mutta matkamme kesti miltei viisi tuntia (paikallista saatoa ja sahellysta taas...). Perille paastyamme soitimme Howard Stantonille, joka omistaa longhouse-tyylisen eco resortin nimelta Tampat do Aman (rauhaisa paikka, tai paikka ystaville paikallisella Runguksen kielella) Tip of Borneon lahella, ja han tuli hakemaan meidat perille asti. Veimme tavaramme longhouselle, saimme kyydin Howardin omistamaan rantaravintolaan (jonka nimi muuten on Tip Top!), soimme iltapalaa ja saimme taas kyydin nukkumaan.


Longhouse oli todella alkeellinen, mutta aivan ihana! Seinat ja ovi olivat siina vain kuriositeetin vuoksi, silla ulkoseinassa oli ihmisen mentava aukko (Pekka murtautui sielta myohemmin sisaan unohdettuamme avaimet...), huoneiden valiset seinat oli punottu heinasta, ja ovenraosta nakyi longhousen kaytavaan. Silti nukuimme molemmat siella hyttysverkkomme alla parhaat younet pitkaan aikaan!

Seuraavana aamuna, hyvin levanneina, lahdimme shuttle-kyydilla ravintolalle syomaan aamiaista. Shuttle-kyyti oli kirkkaanvihrea Land Rover joka piti tuupata kayntiin, ja matkustamo sijaitsi sen ruosteisella lavalla. Ihanaa maalaisromantiikkaa! Ravintolalle saavuttuamme meita tervehti turkoosi meri, jonka olemassaolosta olimme saaneet vihia jo eilisiltana sen pauhatessa pimeydessa. Nyt auringon paistaessa se valkehti iloisena ja loi rantaan vaahtopaisia aaltoja. Vuokrasimme polkupyorat ja lahdimme polkemaan, tarkoituksenamme tutkia 10 kilometria pitka valkoinen, koskematon hiekkaranta. Ensimmaiselle hiekkarannalle paastyamme alkoi tulla vetta joten paatimme jattaa pyorailyt sikseen, nauttia aalloista ja vain ottaa rennosti koko loppuaikamme siella, silla rentoutumaanhan tanne ollaan tultu!



Tassa vaiheessa emme viela tienneet kuinka kauan olisimme, ehka pari paivaa. Kuinka ollakaan, paikka osoittautui sellaiseksi paratiisiksi etta lahdimme pois vasta torstaina 17.11., ja silloinkin vahan haikein mielin.

Paivamme Tampat do Amanissa kuluivat leppoisasti kelloon katsomatta. Auringonlasku yllatti meidat joka paiva, osittain siksi etta kello on "muka jo niin paljon", ja siksi etta se oli joka ilta niin henkeasalpaavan kaunis! Tapasimme mukavia ihmisia joiden kanssa soimme ateriamme ja hengailimme paratiisin keskella. Illan tullen istuskelimme hamarassa, vaihdoimme tarinoita ja matkakertomuksia heidan ja paikan omistajan, Howardin ja taman paikallisen tyttoystavan, Emmin kanssa joko ravintolassa tai pimealla rannalla nuotion aaressa. Kavelimme valkoisella hiekkarannalla jota riitti miltei silmankantamattomiin ja jolla ei ollut ketaan muita kuin me (ja valilla viisi muuta longhousen asukasta), pyorailimme Tip of Borneolle jossa mina vahan liikutuin taas kyyneliin maiseman kauneuden vuoksi, uimme naurettavan turkoosissa meressa joka oli olemassa vain meita varten, nautimme aalloista ja tunsimme itsemme taas lapsiksi parskiessamme intoa puhkuen suolaisessa vedessa. Voitelimme itsemme aurinkorasvalla mutta silti saimme molemmat kauniin punaisen savyn ihoomme, silla vietimme paivat ulkona aurinkoa (ja yhtena paivana pilvea) ottaen ja uiden siina ihanassa meressa jota vain ei voinut vastustaa vaikka tiesi palavansa. Iltaisin nukahdimme sirkkojen sirityksen saestamina ja aamulle herasimme kukkojen kie'untaan ja kulkukoirien haukkumiseen. Ja ihanaan auringonpaisteeseen joka tulvi sisaan siita ihmisen mentavasta aukosta seinassamme.


Taytyy viela sanoa etta koko paikka, longhouse ja ravintola on rakennettu paikallisista materiaaleista ja paikallisella tyovoimalla, ja se tyollistaa paikallisia ihmisia. Howard auttaa paikallisia ihmisia ja ottaa vierailijoilta vastaan lahjoituksia tukeakseen koulua: vaatteita, kynia, kirjoja ja myos rahaa. Paikka yrittaa olla niin ekologinen kuin mahdollista, ja minun mielestani onnistuu siina aika hyvin. Siella oli mukava olla kun tiesi etta rahamme menevat hyvaan tarkoitukseen eika kenenkaan suuren jehun taskuun. Toivottavasti paikka pysyykin sellaisena ihanana paratiisina kuin se nyt on!



Kuvia seuraa myohemmin!

Friday, November 11, 2011

Turkoosin meren ymparoimana, valkoista hiekkaa varpaidensa valissa

Taivas oli pilvinen noin 15 minuuttia koko paivana. Taustalla KK

Tana aamuna suuntasimma laheiseen Tunku Abdul Rahman-kansallispuistoon joka koostuu viidesta saaresta lahella KK:ta. Kimpsut ja kampsut reppuun, evaskassi olalle (laheiselta paikallisten suosimalta torikompleksilta ostettuja minibanaaneita ja -mandariineja jotka myohemmin osoittautuivat tangeriineiksi, KFC-muonaa ja sipsia) ja suunta kohti satamaa, Jesselton Pointia. Satama-alue toi mieleeni siirtomaa-ajat, se huokui vanhaa brittilaisyytta. Tosin henkilokunnan loputon sahlays palautti minut tukevasti takaisin Malesian Borneolle. Maksu tuonne ja tanne luukulle, lippuja lappujen peraan ja tietysti leima jok'ikiseen paperinpalaseen. Nayta se paperi tuolle miehelle, tuolle ja tuolle, ja lopulta olet valmis pienen sahlayksen jalkeen astumaan veneeseen joka vie sinut perille. Kiisimme muskeliveneella perille Pulau Mamutikille tuossa tuokiossa turkoosia tietamme pitkin, ja perilla meita odotti juuri sellainen naky josta olimme unelmoineet: valkoista hiekkaa, auringonpaistetta ja turkoosia vetta!


Vesimelonia sulle ja mulle!



Iloiset (ja viela toistaiseksi kalpeat) haamatkalaiset. Mies mussuttaa vesimelonia ja vaimo on naemma mussuttanut jo tarpeeksi.


Uikkarit, maski ja snorkkeli paalle, suojakertoimet myos, ja veteen hop! Vedenalainen naky oli suorastaan naurettava. Vain muutaman metrin paassa rannasta saattoi jo nahda koralleja, kaloja ja kaikkia pienia (ja ei-niin-pienia) vedenelavia. Ihania monivarisia kaloja, jollaisia olen koko lapsuuteni ihaillut Tampereella Sarkanniemen akvaariossa ja myohemmalla ialla ihaillut henkea haukkoen Berliinin elaintarhassa. Nyt ne uivat kaikkialla ymparillani, hyokkailevat valilla kohti, pyrskahtelevat minua pakoon ja tuijottavat meita ihmeissaan. Kaloja ja koralleja kaikissa sateenkaaren vareissa, varittomia kaloja joiden pinnasta ja joiden lapi valo heijastuu ja valkehtelee. Korvissa kuuluu aaltojen aani ja simpukankuorien hiljainen rapina niiden raapiessa hienon hienoa pohjahiekkaa.

Yhtakkia meditatiivisen tilani keskeyttaa Pekan karjaisu taman tehtya lahempaa tuttavuutta merisiilin kanssa. Niiden paalle ei parane astua, se on HYVIN kivuliasta, harmitonta tosin. Myohemmin ne samaiset hyokkailevat kalat ottivat Pekan silmatikukseen ja alkoivat naykkia tata jaloista. Minua ne eivat saaneet kiinni silla huidoin niin paljon joka suuntaan (kylla, pelotti vahan. Ihan vahan). Taytynee harkita uimakenkia tulevaisuudessa.

Paiva vierahti nopeasti snorklaillen, aurinkoa (ja varjoa) ottaen, merta ihastellen ja sen aanta kuunnellen, kuvia hiekkaan piirrellen. Ja hassuja aasialaisia turisteja katsellen: Ne tupsahtivat saarelle suurina laumoina ja kaikilla oli alusta loppuun matsaavat pelastusliivit ja hymy huulillaan. Varovaisuus ennen kaikkea.


Ei valittamista. Elama on ihanaa <3


Illansuussa lahdimme lahikauppaamme, paikalliselle Stockmannille. Ostimme leipomosta taysjyvapaahtoleipaa (!), silla valkaistu vehna alkaa jo vahan nyppia, maailman parasta appelsiinimehua ja kasan lehtia. Pekalle asiaa ja tiedetta, minulle juoruja, muotia ja homppaa. Iltaa kohden sarkemaan alkanut vatsani sai minut todella heikoksi, joten "koti-ilta" lehtien seurassa oli enemman kuin tervetullut. Ja mikas meidan oli ollessa, suuressa ja korkeassa hostellihuoneessamme, ikkunat apposen auki niin etta alakerrassa sijaitsevan ravintolan ihana meteli kantautui korviimme.



(Ja kylla, Pekka poltti selkansa. Ei kuitenkaan mitaan mita aloe vera-geeli ei parantaisi! Muuttuu! :) )

Thursday, November 10, 2011

Yleista juttua Borneosta, rahasta ja kaikesta muusta

Nyt Pekka sitten kertoo teille turhaa tietoa ja omia havaintoja Borneosta. Kirjoitan aluksi asioista jotka miellyttavat niin kovin ja taman jalkeen listaan asioita jotka eivat valttamatta ole ihan niin kivoja tai sopivia minulle.

Eli ensin niita mukavia juttuja:

Ruoan ja majoituksen hinta - Ruoka ja yopyminen on (suhteessa Suomeen) todella halpaa, melkein paikasta riippumatta. Katukeittioissa syo maittavan ja tayttavan aterian 5 RM:lla (vahan yli euro) ja vahan hienommissa ravintoloissa pari ihmista syo mukavasti 60-100 RM:lla (n. 15-22 euroa). Kahden hengen huone ilmastoinnilla  B&B -tyylisissa hostelleissa on n. 50-70 RM (11-16 euroa) yolta. Koska kilpailu suuremmissa kaupungeissa on kovaa, kuuluu naihin usein myos ilmaisia oheispalveluita kuten juoma- ja keittovesi, Internet, kaapeli-tv, yksinkertainen aamupala ja ehtymaton virta teeta ja kahvia. Huoneet ovat valilla hieman autenttisia mutta eipa niissa yleensa muuta harrasteta kuin nukkumista.

Saa - Tasta nyt ei tarvitse ihan hirveasti kirjoittaa. Paivisin lampoa on 28-35 astetta ja oisinkin 25. Kertaakaan en ole talla reissulla palellut (no ok, kuumeessa ehka ihan vahan).

Luonto - Luonto on taalla aivan uskomattoman monipuolista ja kaunista. Joka puolella on vehreaa ja varsinkin sademetsat ovat mykistavan kauniita. Paastyamme tanne KK:hon meren turkoosi vari oli kuin jostain lomamatkaoppaasta. Kansallispuistoreissuilla olemme nahneet paljon mukavia ja mielenkiintoisia elaimia ja otokoita.

Ihmisten ystavallisyys - Ihmiset ovat taalla aidosti ystavallisia ja Kuchingissa taysin ventovieraat ihmiset moikkailivat kadulla iloisesti. KK:ssa on kuitenkin hieman suurkaupungin tuntua ja esim. moikkailua ei tapahdu, mutta minkaanlaista toykeytta en ole tahan paivaan asti havainnut.


Ja ne huonot puolet:

Paikallinen ruoka - Suurin osa paikallisesta ruuasta ei vaan ole minun makuuni. Varsinkin kiinalaisten pitamissa coffee shop-ruokailuissa ruoan maustaminen perustuu natriumglutamaattiin ja lihaa kaytetaan valitettavan saasteliaasti. Toisaalta, eipa ne hinnatkaan paata huimaa... Jotkut paikalliset hedelmat ovat ihan mukavan makuisia, mutta esim. saarella kasvavat soija, kookos ja vehna eivat ole henk. koht. suosikkeja. Toisaalta, parhaan ateriani soin taalla paikallisen ystavamme Cetanin luona, eli ehka kyseessa on enemmankin huonojen ruokapaikkojen valinta.

Moskiitot - Samanlainen vaiva kuin saasket suomessa. Vaivaavat minua lahinna allergian ja kutinan takia.

Aikatauluttomuus ja paikoittainen kyvyttomyys organisoida asioita - Tama korostui varsinkin Kuchingissa, jossa kaupunki tuntui nukahtavan iltapaivalla viiden jalkeen. Bussit kulkevat tunnin valein ja ovat harvoin aikataulussa. Tama vaikeuttaa meidan tasmallisten, kaytannollisten suomalaisten matkasuunnitelmia. :)


EDIT. Minun (tytti) taytyy nyt taas korjata vahan. Paikallinen ruoka on minun mielestani aivan mahtavan hyvaa, jos ei oteta huomioon sita pirun natriumglutamaattia. En tosin sellaista ruokaa soisi kotosuomessa normaalisti paivasta toiseen (nuudeleita olen syonyt Suomessa viimeksi kuukausia sitten), mutta taallapain se maistuu! Hinta-laatusuhde on kohdallaan katukojuissa ja pienissa ravintolakomplekseissa. Ainoa huono puoli taalla on se, etta joka paikkaan laitetaan lihaa. Ystavamme Cetani tilasi minulle seafood-nuudeleita kaydessamme eraana iltana vanhassa kiinalaiskylassa ruokafestivaaleilla, ja ruokaa suuhun lappaessani bongasin sielta nelja muhkeaa palaa ilmeisesti naudanlihaa (tai hantaa?). Kasvisruokiin lisataan miltei aina kananpaloja. Ja kerran yritin tilata tofua, mutta kuullessani etta se oli taytetty LIHALLA, tyydyin pelkkiin nuudeleihin. Kananmunaa laitetaan miltei joka ruokaan, joten proteiininsaanti on edes vahaista minulla. Onneksi taalta saa tuoreita hedelmia ruokavalion monipuolistamiseksi. Edelleen se Cetanin aidin keitto on ollut reissun kulinaarinen kohokohta! Nam!

Tuesday, November 8, 2011

Sairastelua ja maiseman vaihtoa

Aamulla herasimme molemmat erittain kipeina ja kuumeisina ja voin ihan rehellisesti myontaa etta tama paiva oli yksi elamani hirveimmista. Emme pystyneet juurikaan syomaan ja olo oli todella heikko. Tasta huolimatta meidan pitaisi pakata, lentaa pari tuntia vaihtoineen, etsia hostelli, menna laakariin ja yrittaa jossain valissa hieman levata. No, aloitetaanpa alusta:

Jo edellisyona molempien vatsat olivat aivan ylosalaisin ja kuume kavi ajoittain korkealla. Heikotti, kuumotti, paleli ja arsytti. Unet loppuivat omalta osaltani (Pekka) joskus puoli viiden aikaan aamulla jonka jalkeen kuuntelin jalleen kukkoja ja valikatossa elelevaa lintua. Aamuyosta huomasimme myos toisen huolestuttavan seikan - emme saaneet lainkaan vetta joten vessan huuhtelu ei onnistunut.

Tytti oli aamupaivasta erittain huonossa kunnossa ja kuumeinen joten pakkaaminen jai minun harteilleni. Edessa oli siis valilaskullinen lento Mulu-Miri-Kota Kinabalu joka kestaisi n. 2 tuntia. Sarawakin maakunnasta Sabahiin siirtyessa taytyy tehda passintarkastus ja leimaus aivan kuin siirtyisit toiseen valtioon joten jouduimme poistumaan lentokoneesta Mirissa vain palataksemme puoli tuntia myohemmin. Koska kehomme ei olleet halukkaita vastaanottamaan ruokaa ja koska olimme paikoitellen kuumeisia, oli voimat todella vahissa.

Paastessamme viimein KK:hon ostimme taksilipukkeen jolla paasimme hostellille. Paikan omistaja oli erittain ystavallinen ja neuvoi meidat laheiselle laakarille joka oli lyhyen kavelymatkan paassa. Klinikalla vastaanotto oli myos erittain mukava ja n. 15 minuutin odottelun jalkeen brittilainen vanha laakarismies otti meidat kasittelyyn. Pikaisen diagnoosin jalkeen saimme laakkeet turistiripuliin. Tasta menimme hostellille hetkeksi nukkumaan jonka jalkeen lahdin yssikseen katselemaan kaupungin vilinaa ja laakarin varoituksista valittamatta etsimaan kiinteata ruokaa. Sitten tapahtui suuri ihme ja eteeni tupsahti... PIZZA HUT! Oi tata taivaallista iloa ja autuutta. Nappasin mukaani minikokoisen pizzan ja ihan vaan arsyyttaakseni Tyttia menin syomaan sita hostellin huoneeseen. Ruoka oli TAIVAALLISTA ja myos Tytti innostui pizzan lihaisasta mausta niin, etta paatimme hakea lisaa.

Tietystihan se laakari oli oikeassa ja nautitut ruuat kostautuivat myohemmin yolla ja seuraavana aamuna, mutta se on sitten tarina jota ei tanne tarvitse kirjoittaa...