Wednesday, November 2, 2011

Leikkisia orankeja ja sahlaysta


Tanaan suuntasimme Matang Wildlife Centreen. Se on eraanlainen elainten kuntoutuskeskus, sinne on pelastettu vangittuja "lemmikki"elaimia, laittomia elainkaupan uhreja ja vakivaltaa kokeneita villielaimia. Jotkut yksilot kuntoutuvat taysin, osa jaa kuulemma semi-kesyiksi ja palaavat moikkaamaan silloin talloin puiston alueille.

Lahdimme aamuvarhain bussilla, varmistettuamme ensin kuskilta etta meneehan kyseinen bussi sinne asti. Tykkaan matkustaa busseilla taalla, matkan varrella nakyy aina hienoja maisemia ja paikallisia pikkukylia. Bussi jatti meidat maaranpaallemme, mutta astuttuamme ulos, huomasimme olevamme n. 15 kilometrin paassa todellisesta kohteestamme (myohemmin saimme tietaa etta bussi ei oikeasti koskaan ollut menossakaan perille asti). No, saimme liftaamalla kyydin paikalliselta opiskelijalta vahan matkan paahan, josta jatkoimme jalan. Tormasimme sattumalta samaan bussikuskiin joka meidat oli sinne tuonut, han oli viettamassa lounastaukoa ennen kuin suuntaisi takaisin Kuchingiin parin tunnin paasta, ja han lupautui heittamaan meidat pienta korvausta vastaan Matang Wildlife Centerille asti. Saimme siis privaattikyydin kaupungin linja-autolla, hehe.

Kylla se oli ihan elava

Itse puisto vaikutti vahan parhaat paivansa nahneelta, mutta sen asukkaat olivat sitakin hauskempia. Naimme maailman suloisimman gibboni-apinan jonka surumielisen katseen takana nakyi leikkisyytta: se seisoi paallansa, hassutteli ja esiintyi meille kovasti. Nahtiin myos kahta eri lajia hornbill-lintuja, muutamia apinoita, piikkisikoja, sunbear (malaijikarhu?), peuroja, leopardikissan ja kaksi lajia jotain todella laiskaa kissaelainta jotka jaksoivat hadin tuskin liikahtaakaan edes ruoka-aikaan. Monen minuutin kuluttua alkoi tapahtua, mutta todella hitaasti niinkuin huomaatte:


Toinen niista laiskoista kissaelaimista, nimea en muista

Sopoyspalkinnon kuitenkin voittivat orangit. Sanat eivat riita kuvailemaan niita, joten tassa videopatka. Tuo pussi oli niiden aarre!






Eka video kuvattu Pekan kannykalla ja toinen meidan kameralla.


Tuo vanha, risainen sakki oli maailman paras lelu EVER!!!

Pikku-oranki <3

Kaveri chillailee


Alfa-uros, jolle ymmartaakseni on tehty maailmassa laatuaan ensimmainen silmaleikkaus jonka ansiosta se nakee taas, katseli meita suoraan silmiin. Vahan pisti pelottamaan (Pekkaa luonnollisesti ei, se on niin greegah bundolo).

Tuo oli oikeasti aivan massiivisen suuri otus!

Paastaksemme takaisin Kuchingiin meidan oli tilattava minibussi, ja ennen lahtoamme naimme viela karvaisen, kammenenkokoisen myrkkyhamahakin jonka puiston henkilokunta oli kerannyt talteen ja aikoo vapauttaa viidakkoon, kauas heidan tontistaan.

Ai niin, ja Wildlife Centerin tiloja kierrellessamme huomasimme etta siella on kuin onkin vieraillut myos julkkiksia!

Siis it's amazing hei!

Hostellille paastyamme ja makeat paivaunet nukuttuamme, Pekka huomasi kannykkansa hukkuneen. Paniikki. Nyt se hankkimamme paikallinen prepaid-liittyma tuli tarpeeseen -> soitto Matangiin. Puhelin ei olut siella, joten pyysimme viela sen pikkubussin kuljettajan numeron -> soitto hanelle. Kielimuuri tuli valiin, mutta hostellin henkilokunnan ystavallisella avustuksella saimme selvitettya etta kannykka oli kuin olikin tipahtanut Pekan taskusta hanen autoonsa ja etta hakisimme sen tunnin paasta bussipysakilta. Pekka sai siis puhelimensa takaisin ja bussikuski pienen palkkion ja Muumi-karkkeja lapsilleen. Phew!

Illalla kavimme syomassa uuden ystavamme, Cetanin kanssa vahan matkan paassa Kuchingin keskustasta ja mina sain vihdoinkin kunnon tulista ruokaa - niin tulista etta sukat olisivat pyorineet jaloissa, jos siis minulla sukat taalla olisi.

Tuesday, November 1, 2011

Ensimmainen rantapaiva!

Tanaan on ilmiselva rantapaiva!

Aurinko paistoi, suojakertoimet oli sivelty iholle, bikinit, pyyhkeet ja juomavedet pakattu. Hostellin mukava poika tilasi Damai Beach Resortille menevan pikkubussin noutamaan meidat kello 10.15 hostellimme edesta. No, kuljetusta ei koskaan tullut, mutta paasimme sentaan 12.15 bussin kyytiin. Matka minibussin kyydissa oli jo sinallansa kokemus, taalla pain kun tiet ovat valilla vahan arveluttavassa kunnossa, mutta selvittiin perille ehjin nahoin (korkeintaan pari mustelmaa takapuolessa).
Kuin suoraan Aurinkomatkojen kuvastosta!

Damai Beach Resortin rantaa
Lonely Planet-matkaoppaamme kertoi meille etukateen Damai Beachin olevan ainoa uimakelpoinen ranta Kuchingin lahistolla, ja etta se on niin paikallisten kuin turistien suosiossa. Ranta on Damai Beah Resort-hotellin vieressa, tai oikeastaan sen yhteydessa. Rannalle on 3 RM paasymaksu (70 senttia) ja hintaan sisaltyy pillimehu (taivaallisen hyvaa lyche-mehua). Maksoimme, vaihdoimme uima-asut, ja totesimme etta laskuveden takia meri on aika kaukana ja etta rannalla liehuvat iloisesti kirkkaanpunaiset liput. Uiminen ehdottomasti kielletty. Tuuli oli todella voimakas ja meri vaahtosi. Onneksi Pekka puhui henkilokunnan kanssa ja meidat paastettiin uimaan hotellin asukkaille tarkoitettuun ulkouima-altaaseen (yleensa ulkopuoliset eivat saa uida siina, mutta allaspojat lupasivat " hyva on, taman kerran" meille tunnin uima-aikaa, "muuten johtaja hermostuu"). Vesi oli ihanaa, aurinko paistoi juuri sopivasti ja tuuli viilensi mukavasti. Aikamme uituamme ja aurinkoa paistateltuamme paatimme lahtea syomaan jotain pienta, silla hostellimme nuori poika oli kertonut meille etta Damai Beachilla on monia kivoja ruokapaikkoja. Olihan niita monia, mutta ne aukeavat vasta illansuussa. Pakon edessa menimme syomaan hotellin ravintolaan josta sai perus-keskinkertaista-hotelliruokaa. Ei siita se enempaa.

Illalla takaisin Kuchingiin paastyamme kiertelimme tapamme mukaan kaupunkia ja paatimme menna syomaan monien kehumaan Top Spot-ravintolakompleksiin. Se sijaitsee korkean rakennuksen katolla ja sen reunat ovat taynna pienia kojuja ja koko suuren tilan keskialue on taynna ruokapoytia. Olimme kayneet siella jo ihan ensimmaisena iltanamme Kuchingissa, mutta silloin minua ahdisti heti paalle kayvat tarjoilijat joska kaikki suosittelevat omaa kojuaan (tai ravintoloitahan ne oikeasti ovat). Tanaan kuitenkin paatimme menna suoraan ravintola numero 6 edustalle, silla monet tapaamamme ihmiset olivat kehuneet sita meille. Pyysimme tarjoilijaa suosittelemaan meille jotain, ja lyhyen harkinnan jalkeen tilasimme pinaattia, jotain jannittavia, pitkulaisia vihreita juttuja (maistui taivaalliselta, liekko olleet jotain valkosipulin versoja?), mustekalarenkaita ja tarjoilijan kovasti suosittelemaa meriahventa thaimaalaiseen tapaan. Kaikki nama, plus suuri kulhollinen riisia joka taallapain maailmaa kuuluu tottakai oleellisena osana ruokailuun, tayttivat ensiksi koko poydan ja sen jalkeen mahamme. Samana paivana meresta nostettu kala oli aivan taivallisen hyvaa ja siita ei jaanyt syomatta kuin silmat, ruodot ja evat. Ajattelin siina syodessani etta tasta perheemme varmasti pitaisivat: puheensorinaa, juoksevia tarjoilijoita, ihania mausteiden tuoksuja ja kaikkea jannittavaa joka puolella. Hauska ja hyvanmakuinen kokemus (eika hintakaan ollut paata huimaava, RM 65). :)

Monday, October 31, 2011

Bakoon! (huomatkaa sanaleikki)

Bako Bazaar ja uuden kameran panoraama-testailua


Lahdimme bussilla Bakon kansallispuistoon puolen paivan aikaan. Aamupalaksi olimme ostaneet edellisena iltana viikonloppumarkkinoilta hedelmia (myos paikallisia 'jannittavyyksia' niin ku Tytti sanois) ja aamulla nappasimme mukaan viela latyt joissa toisessa oli sardiineja ja toisessa perinteisesti sokeria. Bussimatka vei meidat Bako Bazaarille jossa meille selvisi etta vesi oli niin alhaalla etta paasisimme veneella Bakon kansallipuistoon vasta pari tuntia myohemmin. Hengailtiin sitten paikallisten asuinalueella ja katseltiin tavallista elamaa sen aikaa etta vesi oli noussut sopivalle tasolle. Tutustuimme kahteen saksalaiseen tyttoon jotka jakoivat meidan kanssa veneen (ja kulut) puistoon.Venematka oli aivan upea ja naimme paljon kauniita maisemia matkalla. Pienia otteita matkasta alla olevassa videossa!



Bako Bazaar ja paikallinen kalastaja

Bakoon!

Vesimerkkeja

Kun n. 25 minuutin venematkan jalkeen vihdoin paasimme puistoon oli nakyma paratiisimainen - merta, sademetsaa, kallioita ja hiekkarantaa. Teimme nopeasti check-inin hostelliin ja lahdimme katselemaan ymparistoa. Paatimme tehda nopean vaelluksen laheiseen rantaan ennen pimean tuloa. Matkaa oli n. 800 metria mutta viidakossa lyhyetkin matkat nousuineen ja laskuineen tuntuvat todella rankoilta! Ranta oli lahes taydellinen! Vesi oli todella lamminta, ymparilla oli sademetsaa, kallioita ja ylapuolella kirkas taivas. Vesi oli hieman sameaa mutta eipa se paljon meidan pulikointia haitannut. Lisaksi olimme (aluksi) rannalla kahdestaan. Tama oli juuri sita mita talta reissulta tultiin hakemaan!

Perilla!

Matkalla rannalle

Vihdoinkin!


Auringonlasku Bakolla

Life's good!
Uinnin aikana sai hieman myos jannittaa, silla viidakossa asuvat Makaki-apinat tykkaavat ryostella ihmisilta ruokaa ja juomista. Rannalle tullessamme naimme kivella istuvan Makakin joten oletimme etta ryostoretkia repulle oli tiedossa. Onneksi rannalle tuli pian kuitenkin muita ihmisia joten apinat eivat talla kertaa saaneet saalista. Uinnin jalkeen kavelimme takaisin puiston paarakennuksille suihkuun ja syomaan ylihintaista, huonoa ruokaa. Kello 20.00 starttasi yokavely jossa bongasimme myos paljon mielenkiintoisia elaimia, kaloja, sammakoita ja muita otokoita. Paikallisten oppaiden kielitaso oli hieman vajaavaista silla jokaisen elainlajin kohdalla he osasivat sanoa englanniksi vain elainkunnan nimen (spider, cricket, jne). Taman jalkeen menimmekin rattivasyneina nukkumaan. Majoitus oli ihan valttava: huoneessa ei ollut ilmastointia, mutta kuitenkin kaksi tuuletinta. Moskiitot eivat olleet mikaan iso ongelma ja mina (Pekka) nukuin yoni loistavasti. Tytti ei ilmeisesti sitten ihan niin hyvin.

Bongaa otokka

"Frog. Frog. Is a frog." -opas

Mukavien 12 tunnin younien jalkeen herasimme uuteen paivaan ja uusiin seikkailuihin. Puistossa on n. 10 erimittaista reittia ja halusimme vaeltaa hieman syvemmalle saaren viidakoihin ja mahdollisesti myos mereen uimaan. Valitsimme ns. Tajor-reitin jonka matkalla on myos 'vesiputous' (oikeasti pieni koski tai virta). Reitti oli kartan mukaan n. 2,75 kilometria yhteen suuntaan joten yhteensa kavelemista tulisi n. 5,5 km. Lahdimme iloisina matkaan ja huomasimme nopeasti muutaman asiaa: ensinnakin, sademetsassa on todella, todella kuumaa ja kosteaa. Vaatteet kastuvat hiesta n. 5 minuutin kavelyn jalkeen eivatka kuiva sitten millaan! Toiseksi, viidakossa kavely on TODELLA rankkaa. Jo kilometrin matka tuntuu todella rankalta ja vasyttavalta. Kolmanneksi, vetta ei voi varata mukaan liikaa.

Bakon reittikartta. Ensimmainen rantakohde oli Telok Baku ja toisen paivan reitti oli Tajor waterfall + Tajor beach + lisaseikkailut.
Maasto vaelluksen aikana vaihteli valtavasti ja naimme matkalla tiheaa sademetsaa, vitivalkoista kalliota ja kosteikkoa. Naita reitteja on aivan turha yrittaa kuvailla, ne taytyy kokea ja nahda! Meteli on korvia huumaava kun viidakon asukit ilmoittavat lajitovereilleen rumien ja kompeloiden ihmisten tulosta. Luonnollisesti emme saastyneet myoskaan sekoiluilta: kun olimme ohittaneet vesiputouksen ja koitimme loytaa uimarannan, kavelimme eraasta risteyksesta harhaan ja eksyimme vaaralle polulle. Ehdimme kulkea harhapolkuja n. kilometrin verran (tassa vaiheessa ei todellakaan mikaan kevyt matka) kun huomasimme virheen ja lahdimme takaisin.

Matkalla ei-minnekaan

Paikalliset ovat oikeassa: Kumikenka se miehen tiella pitaa.

Loysimme lopulta oikean risteyksen ja paatimme koittaa viela rannalle uimaan - nayttihan matka kartalla mitattomalta. Tietystihan se oli pelkkaa jyrkkaa laskua alas rantaan jossa huomasimme etta laskuvesi oli vienyt rantaviivan jonnekin puolen kilometrin paahan. Ei siis paasty uimaan! En ole kovin monesti elamani aikana ollut niin uupunut, janoinen ja vasynyt. Totaalinen luovutus ja luonnon armoille heittaytyminen kavi hetken mielessa, mutta Tytin tarjoamat hedelmat ja vesi antoivat sen verran lisaenergiaa etta jaksoimme jotenkin takaisin vesiputoukselle. Kavimme lillumassa kylmassa vedessa ja soimme loput evaat ja lahdimme kavelemaan 'kotia' kohti.

Tytti "Lara Croft" Kallioniemi
Paasimme pitkan vaelluksen jalkeen takaisin leiriin jossa bongasimme viela paljon Makakeja ja myos proboscis-, eli nena-apinan! Lopulta reissulle tuli matkaa n. 10 kilometria ja voin ihan rehellisesti myontaa etta matka oli TUSKAINEN. Lopussa pelottavan nakoinen Makaki esti viela paasyn kahvilaan veden ostoon ja Tytti joutui kiertamaan hieman kauempaa rannan kautta. Kavimme pikaiset suihkut, soimme ja joimme PALJON vetta. Yksi makaki yritti ryostaa viela nuudelit suoraan kadesta. Vene- ja automatkan jalkeen paasimme hostellille. Paiva oli antoisa joskin fyysisesti ja henkisesti erittain rankka. Nyt ollaan sitten paivitelty blogia muutama tunti ja ainakin mina olen taysin poikki. Huomenna sitten taas kohti uusia seikkailuja!

Verenhimoinen apina ahdisteli

Makakit chillaa

Saturday, October 29, 2011

Tomb Raider-maisemia, liftausta ja lepakoita

Tanaan paatimme lahtea katsomaan Kuchingin lahella olevia luolia nimelta Fairy Cave ja Wind Cave. Paikalle paasy oli hieman haastavaa - ensin mentiin bussilla Bau-nimiseen kylaan n. tunnin matkan paahan. Bussiasemalla ystavallinen vanha herra tarjosi meille kyytia kohtuuhintaan ja niin lahdettiin kohti ensimmaista luolaa, Fairy Cavea. Mies jutteli iloisesti koko matkan, heitti kiepin Wind Caven kautta (nayttaakseen meille etta tassa on se toinen luola: "Here, Wind Cave. Wind Cave here. This is Wind Cave. Entrance here. There Wind Cave. Entrance. Entrance Wind Cave."). Lopulta paastiin Fairy Caveen iloisten vilkutusten saattelemina ("Fairy Cave here. This is Fairy Cave. Fairy Cave, yes...").

Perilla kiivettiin portaita ylos, pienempia rappusia viela ylemmas, ja nakyma joka sen jalkeen meille aukesi oli henkeasalpaava! Siis hitsi! Tunsin pakottavaa tarvetta soittaa ystavalleni Miialle, silla nakyma oli kuin suoraan Tomb Raider-peleista: jattimainen luola taynna korkeuksiin luikertelevia portaita, tippukivia, kivimuodostelmia ja siella taalla vehreaa kasvillisuutta. Syvemmalla luolassa oli pimeaa kuin... no, luolassa. Onneksi oli otsalamppu mukana, tosin taytyy myontaa etta silti vahan jannitti (Pekkaa kuulemma EI).

Fairy Cave

Fairy Cave ja joku hippi

Aikamme suut auki kuljeksittuamme saimme tarpeeksi Fairy Cavesta ja sisalla vallitsevasta saunan kaltaisesta ilmastosta, suuntasimme kavellen kohti Wind Cavea joka sijaitsee viiden kilometrin paassa. Aikamme talsittuamme kuumuus vei voiton ja paatimme kokeilla liftausta, ja tallakin kertaa onni suosi rohkeaa; auto pysahtyi melkein samoin tein. Paikallinen miesopettaja ja pieni tyttarensa toivat meidat perille Fairy Cavelle, joka oli Wind Caven jalkeen pieni pettymys, tosin hieno sekin. Pilkkopimeaan luolaan oli tehty puiset kavelysillat joita pitkin kuljettiin lepakoiden suhahdellessa silmien editse, ja tippukivien vieressa oli kyltti jossa luki: "Stalactite". Kiitos tiedosta.

Bongaa kiilusilmainen kaveri (Wind Cave)

Luolista tarpeeksi saatuamme lahdimme talsimaan kohti bussipysakkia, jonne ei pitkallisen odotuksen jalkeen koskaan tullut bussia. Onneksi se sama ystavallinen vanha herra hurautti autollansa ohitsemme ja tarjosi taas iloisena kyytia, ja ehdimme juuri sopivasti viimeiseen Kuchingiin lahtevaan bussiin. Taalla pain muuten viimeinen bussi menee yleensa joskus neljan ja kuuden valilla.

Illalla ylitimme viela viereisen Sungai Santubong-nimisen joen romanttisesti pikku paatilla ja kavimme vetamassa paikallisessa hawker centerissa (katukeittiossa) natriumglutamaatti-overit riisin ja nuudelin kera. "Nam."

Friday, October 28, 2011

Semenggohin orangit, krokotiilit ja paikalliset kylahullut


Tanaan kavimme katselemassa orankeja ja krokotiileja laheisella luonnonsuojelualueella nimelta Semenggoh.  Olimme heranneet aamulla jo kuudelta (mieluinen aika Tytille) etta ehtisimme seuraamaan klo 9 ruokintaa. Matka taittui mukavasti bussilla perille asti jonka jalkeen kavelimme orankien luo n. 1,5 km. Ennen orankien tuloa kavimme tsekkaamassa krokotiilit jotka oli sullottu (liian) pieniin hakkeihin. Pelottavia ja kylmia otuksia, mutta myos jollain tapaa kiehtovia.

Lopulta ruokinta alkoi ja orankien ruokintapaikoille aseteltiin hedelmia. Ensin tulivat emo ja poikanen jonka jalkeen myos muutama nuorempi yksilo uskaltautui paikalle herkuttelemaan. Puiston tyontekijat tahdensivat meille etta valokuvia otettaessa salamaa ei MISSAAN NIMESSA saa kayttaa, silla orangit saattavat pelastya ja ahdistua siita. Tama ei kaikille dorkille mennyt jakeluun ja salamavalojen valkyttya aikansa, emo sai tarpeekseen ja lahti lahestymaan meita. Tilanne onneksi rauhoittui nopeasti ja rauhoittunut emo ja poikanen jaivat kavelytielle poseeraamaan ja mutustamaan aamiaistaan.











Yksi vanhempi uros yritti ovelasti menna toiselle ruokapaikalle syomaan omassa rauhassaan, mutta huomatessaan lahella olevat ihmiset se nappasi sylin tayteen banaaneja ja lahti liaania pitkin ruokailemaan puun latvaan. Ahneella on paskanen loppu, sanotaan. Melkein kaikki banaanit tippuivat maahan ja oranki jai puuhun mussuttamaan paria saalittavaa pikkubanaania.


Orankien bongailun jalkeen paatimme kavella viela lyhyen luontoreitin (900 m) jossa saimme ensikosketuksen sademetsaan: kuumaa, kosteaa ja aanekasta. Sirkat, sammakot ja muut monkiaiset pitivat ymparilla semmosta metakkaa etta korviin sattui. Reitti oli suhteellisen helppo mutta se oli ensimmaiseksi kavelyretkeksi mukava. Maantielle paastyamme paatimme kokeilla liftausta, ja saimmekin kyydin TODELLA nopeasti. Kyyti ei kuitenkaan mennyt aivan Kuchingiin asti vaan jaimme ns. 7 mile-alueelle eli taajamaan noin 11 kilometrin paahan kaupungista. Sielta ostimme autonrenkaista tehdyt 'Adidas Kampung' -kumikengat joita moni nettisivu suositteli sademetsiin ja vuoristoihin. Taman jalkeen soimme kiinalaisessa ravintolassa jossa meille jostain syysta naurettiin.


Bussimatkalla satuimme istumaan todella puheliaan herran viereen. Han kyseli meilta kaikenlaista: mista olemme kotoisin, mita kautta lensimme, milla lentoyhtiolla, missa hostellissa olemme yota. Kysyipa myos, tunnemmeko kenties puolalaista miesta nimelta Volfgang, ja kertoi meille etta Puolasta Suomeen lentaa parissa tunnissa. Kas, kylahullu! Mies taisi olla paikallinen kuuluisuus, silla kaikki bussissa istujat loivat meihin saalivia, myotatuntoisia katseita. Tyyppi palpatti koko pitkan matkan aina Kuchingiin asti (kohdisti sanansa Pekalle, niinkuin miehet taalla tekevat) ja bussista ulos paastyamme juoksimme varmuuden vuoksi kulman taakse.
Kylahullun tarjoamat ohjeet
Hyvin ansaittujen paivaunien jalkeen lahdimme tekemaan tuttavuutta paikallisten hawker-kojujen tarjonnan kanssa. Nuudeleita. Nam.